Mä tuun hulluks

Hulluus se vaan on edelleen tabu. Edelleenkin on hyväksyttyä sairastaa vaikka munuaisen vajaatoimintaa, mutta mielen sairastuminen on jostain syystä mystistä ja sitä pidetään tahtoasiana. Jokainen on joskus väittänyt "tulevansa hulluksi." Todellisuudessa hullu ei tiedä olevansa hullu. Moni varmasti aidosti pelkää mielisairautta ja niin pelkäsin minäkin. Masennuskaudet ovat kohtalaisen siedettäviä, vaarallisimmaksi jaksoksi osottautui kohdallani se mielen keinahtaminen toiseen äärilaitaan. Elämänhalu palaa kehooni valtavalla voimalla ja alan käydä hirvittävästi ylikierroksilla. Tästä seuraa unettomuutta, kaaottista ajatusten virtaa ja paniikkia. Kokemus olisi uskovaisesta saattanut tuntua hengelliseltä. Sitä mahdollisuutta olen itsekkin miettinyt. Ei vain sovi nyky-yhteiskuntaan, että jumala puhuu ihmiselle. Jumalalle saa puhua rukouksin.

Psykoosi

Eräs psykiatri selitti asian mielestäni hyvin. Hän kertoi, että aivoissa on kerroksia, joista alimpana on alitajunta. Siellä ovat kaikki ihmisen unet, muistot ja mielikuvitus. Ylimpänä on tietoisuus, jossa käsittelemme ympäröivää maailmaamme. Niiden välissä on kerros, jossa on ikään kuin aukkoja, joita suojelevat läpät. Silloin tällöin, kun muistamme jonkin asian, läppä aukeaa ja alitajunnasta pulpahtaa muisto tietoisuuteen. Psykoosissa kaikki nuo läpät aukeavat ja tietoisuus on yhtäkkiä täynnä kaikenlaista sinne kuulumatonta tavaraa. Pelot, toiveet, muistot, kaikki yhtenä kaaoksena.Sama tapahtuu, kun ihminen ottaa lsd:tä.

Painajaisen alku
 
En muista tuosta ajanjaksosta paljoakaan. Olen koittanut kysyä puolisoltani tapahtumista, mutta hän ei mielellään muistele. Kokemus taisi olla hänellekkin traumaattinen. Muistan että olin kiihdyksissä, stressaantunut, ahdistunut ja välillä yltiöonnellinen. En nukkunut paljoakaan, ajatukset kiersivät kehää päässäni. Eräänä aamuna heräsin, ja tuntui kuin uni olisi jatkunut. Se oli kammottava tunne. Kuvittele, ettet heräisikään painajaisesta. Tajusin sen verran, että nyt tarvitaan apua. Hirvittävät näyt riivasivat minua, kun aloin hädissäni pukea lastamme. Jollakin ihmeen kaupalla pääsimme erään sukulaisen luo. Sanoin että nyt on jotakin pahasti vialla, mutta luulen ettei hänkään tajunnut tilanteen vakavuutta. Jäimme odottamaan puolisoani ja palasimme sitten yhdessä kotiin. Koko seuraavan yön olin kuin kiirastulessa, ja tilanne jatkui seuraavana päivänä. En enää tajunnut, että olisi pitänyt lähteä sairaalaan. Onneksi lähimmät ihmiset vihdoin ymmärsivät soittaa ambulanssin.
   Matkalla aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että olin täysin seonnut. Alkoi hävettää. Olin ollut täysin holtiton ja hämärästi muistin miten kummallisia olin puhunut. Sitten alkoi pelottaa. Tajusin että olin matkalla mielisairaalaan. Ainoat mielikuvat paikasta olivat elokuvien luomia. Mieleeni tuli kuvia pakkopaidoista, sähköshokeista ja pistoksista. Tähänkö oli tultu? Näin pohjallekko minun pitää vajota? Miksi ne hylkäsivät minut tänne?

Perillä

Sairaalassa jäin odottamaan aulaan. Olin vieläkin hieman pöllämistynyt.Sanoin vieressäni istuvaa vanhusta mummokseni, ja hullukun oli , niin uskoi hän asian mukisematta. Siinä välillä terve järki muistutteli että "ei helvetti..." Aulaan oli lähetetty turvamies. Kysyin häneltä että oliko se kutsuttu minua varten? Olihan se. Voi hyvänen aika...
   Osastolla pelkäsin kuollakseni. Käytävillä haahuili ihmisvarjoja jotka toiset tuijottivat minua röyhkeästi, toiset seisoivat kasvot seinässä. En voinut uskoa että kuuluisin nyt heihin. Itkeskelin hoitajille surkeana, ja kyselin koska pääsisin pois. Onneksi omahoitajani oli hyvä tyyppi, luotin häneen heti. Vastentahtoisesti suostuin ottamaan hänen tarjoamansa lääkkeet. Pelkäsin yötä ja painajaisia, mutta kiitos pillereiden, nukuin hyvin.
   Pian sain huomata että nuo ihmisvarjot olivat ihan tavallisia ihmisiä. Osastolla oli tapauksia hyvin erilaisista taustoista. Oli burnoutteja, syömishäiriöitä, masennusta. Kaikki pohjimmiltaan kuitenkin hirveän mukavia ihmisiä. Tupakkakopissa oli paikan parhaat psykoterapia istunnot. Kotona podetusta yksinäisyydestä ei ollut tietoakaan, sain kerrankin kuulua ryhmään. Ja millaiseen ryhmään. Siitä huolimatta, aloin jopa viihtyä paikassa.

Takaisin kotiin

Minut kotiutettiin kohtalaisen pian. Eivät vissiin pitäneet minua kovinkaan hulluna. Kun olin jo tottunut osastoon, kotiin palaaminen tuntuikin yhtäkkiä kamalalta. En uskonut selviäväni yksin. Ensimmäisenä iltana soitin osastolle itkien ja vaadin heitä ottamaan minut takaisin. Kotona kaikki muistuttivat hirveistä harhoista joita olin nähnyt. He vakuuttivat, että pärjäisin kyllä. Olisi erittäin epätodennäköistä että tila palaisi, nyt kun minulla oli lääkityskin. Kävin avohoidon puolella psykologisissa testeissä ja saimme perheenä muutaman tapaamisen kriisitukiryhmässä. Diagnoosiksi annettiin rajatilapersoonallisuus. Sitten piti alkaa hoitaa itse itseänsä. Lähitulevaisuudessa aloitan terapian, joka lähinnä huvittaa minua. En oikein usko sen parantavaan voimaan, mutta käyn sen, perheeni vuoksi. Toivotaan parasta.
   Pitkä sairasloma. Siinä ehti tulla jo pitkästyminen. Olin ollut aika avoin tilanteestani. Useat työkaverit tiesivät mitä minulle oli käynyt. Se on kaduttanut myöhemmin, koska pelkään heidän suhtautuvan minuun nyt eri tavoin kuin ennen. Samaa olen pelännyt ystävienikin suhteen. Koitan ehkä liikaakin esittää pirteää ja normaalia kaikkien edessä. Etteivät nyt vaan pitäisi minua kahjona. Se on vaan niin raskasta. Pitäisi olla rohkeasti oma itsensä, hullu tai ei, mutta oma itsensä.

Pelko

Pelkään välillä vieläkin että menen uudestaan psykoosiin. Ei sitä pelkäämällä voi kuitenkaan elää. Huomaan että mukavuusalueeni on kaventunut lähes olohuoneemme kokoiseksi. Mihin tahansa ulkopuolelle lähteminen on haastavaa. Erakoituminen on kuitenkin yksi varmemmista tavoista tehdä itsensä hulluksi. Koitan pitää sen mielessä ja lähteä pois kotoa useammin. Tärkeintä on oppia tunnistamaan varomerkit, ennen kuin tilanne pääsee pahaksi. Unettomat yöt ja levottomat ajatukset ovat niitä. Viimeaikoina on ahdistus ollut aika voimakasta. Koitan nyt pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta ja harjoitella rentoutumista. Jos en itseni, niin meidän pienen perheemme vuoksi.