Yksinäisyys ympärillä

Olen yksin tässä talossa. Lapsi on hoidossa normaalisti, vaikka olen sairaslomalla. Minä yksin, loputon kasa pyykkiä, jatkuvana virtana leijuvat koirankarvat, pölyiset tasot ja tekemättömät pihatyöt. Pitäisi levätä, mutta en salli sitä itselleni. En ole arvokas, jos vain olen. Olen ahdistunut. Ajattelen tulevaa onnistunutta raskautta. Nykyinen lääkitykseni pitää minut kiinni maanpinnassa, koska sen avulla nukun. Jos tulen raskaaksi, siitä pitäisi selvitä eroon. Miten ihmeessä sen teen? Jos olen kaksi vuorokautta ilman, pyörin sekavien ajatusteni kanssa vuoteessa läpi yön. Sekoanko uudestaan? Millainen äiti olisin kahdelle lapselle, kun tunnen niin suurta riittämättömyyttä jo yhden kanssa. Miten oikein selviän kaiken sen huolen kanssa odotusaikana, jota nämä epäonnistumiset ovat piirrelleet mieleeni? Olen niin yksin.

Huomasin olleeni sairaalassa liian tyytyväinen, samoin kun tunsin mielisairaalassa ollessani. Iloinen siitä, että sain olla ihmisten parissa. Voin heti paremmin. Epäilenkin, että yksi suurimmista syistä miksi niin moni suomalainen masentuu, johtuu tästä nykykulttuurista, jossa jokainen pitää vain huolen omista asioistaan. Ihmiset jäävät niin yksin selviämään. Onnellisimmat ihmiset tuntuvat asuvan maissa, joissa yhteisöllisyys on arkipäivää. Eletään ryhmissä. En tiedä miten voisin asian korjata omassa elämässäni. Pitääkö minun perustaa kommuuni? Tämä on varmaan myös syynä siihen, miksi monet laitostuvat, jos sinne joutuvat. Minua pelotti palata kotiin, en halunnut taas jäädä yksin. Se tuntuu väärältä, sillä minullahan on täällä pieni perhe. Mies ja lapsi. Jostain syystä se ei aina riitä.

Tuntuu typerältä valittaa. Sellainen sävy tällä päivällä nyt vain on. Ompahan suollettu se nyt ulos, josko se auttaisi. Taidan nyt kaivautua vatsakipujeni kanssa peiton alle katsomaan elokuvaa ja kuolla tylsyyteeni. On tässä nyt kolme kuukautta aikaa koittaa saada itsensä uuteen yrityskuntoon. Sängynpohjalta tuntuu olevan tosi pitkä matka lenkkipoluille.