Isänpäivää

Tämä osottautui lopulta mukavaksi ja kaatosateiseksi päiväksi. Mulla on menossa joku hirvittävä juhlapyhäkapina. Lapsen synttäritkin toivat kuukauden ahdistuksen, jotka sitten lopulta peruuntuivat sairaalareissun vuoksi. Oikeasti juhlat katkaisevat mukavasti arkea. En tiedä mistä kiikastaa. Ihan väkisin hiljaa itsekseni kiukutellen, sain kiskottua ruhoni aamulla kahvinkeittoon miestä varten. Ja ihan niinkuin joka vuosi, se ei malttanut odotella sängyssä aamiaistaan, vaan hoippui sekin keittiöön. Kirosin omaa saamattomuuttani. Mutta minkäs teet. Tässä talossa on kaksi äärilaitaa jokasuhteessa. Minä täysin aamuvastainen iltavirkku ja mies toisinpäin. Tein sitten ihan pöytään tavallista runsaamman aamupalan ja mies sai mielikuvituksettomat sukat ja mukin, sekä lapsen tekemän kortin. En edes leiponut, vaan ostin kalliin kakun kaupasta. Päivällä mies lähti peliin ja minä hain oman isäni kahville. Katselimme yhdessä lapsen kanssa ihanan suomalaisen Joulutarinan, joka herätti keskustelua joulupukin kuolemattomuudesta ja kaikesta. Illalla paistoin mehevät pihvit miehille ja keittelin punaviinikastikkeen, joita söimme valkosipuliperunoiden ja muiden lisukkeiden kera. Aika ruokapainotteinen juhla taas.

Luulen että tämä juhlapyhäkapina johtuu liian kovista vaatimuksista, joita asetan itselleni. Pitäisi tyytyä vähempään, kun en kerran edes pidä pakkojuhlimisesta. Muutenkin kaikenlainen mässäily ja ostaminen, mikä juhliin helposti liittyy, ei sovi tähän nykyiseen yltäkylläisyyteen. Juhlat olivat lapsena erityisempiä, sillä elimme muuten puutteessa. Voisin ehkä alkaa elää nykyistä elämäämme vähän nuukemmin. Mies vaan hiekoittaa yrityksiäni.

Oma isäni on minulle kaikki. Jäimme kahdestaan, kun äiti kuoli minun ollessa varhaisteini-ikäinen. Meidän suhde on ollut aina aika riitainen, sillä isäni on, kuten minäkin, hyvin itsepäinen, kriittinen ja pessimistinen. Silti hän on minulle äärettömän rakas, ja pidän siitä kun hän käy. Usein hän pahoittaa mieleni. Silti en koskaan lakkaa kerjäämästä häneltä jotakin huomiota. Tänään vierailu sujui tappeluitta ja ilta oli mukava. Edes lastamme hän ei tavalliseen tapaansa ohjastanut. Nyt aijon parkkeerata sohvannurkkaan ja ottaa yhden oluen. Hyvää alkavaa viikkoa, jos ei muille, niin minulle!

Syrjäytyneet

Katselin dokumentaarista ohjelmaa nuorista, joita yhteiskunta pitää toivottomina ja pohjasakkana. Nuoret oli useasti erotettu koulusta ja ohjelmassa heille annettiin uusi mahdollisuus opiskeluun "unelma koulussa." Syrjäytyneiden nuorten kohtalo on Suomessakin viimeaikoina ollut tapetilla, ja erilaisia projekteja on alkanut sen ehkäisemiseksi syntyä. On ehkä huomattu, että ongelmien lakaiseminen maton alle ei ole taloudellisesti kannattavaa. Tämä on todella hienoa, sillä omassa nuoruudessani asiaan ei juuri puututtu, johtuen ehkä lama-ajasta. Ne jotka putosivat, saivat pudota rauhassa.

Usein olen miettinyt, miten paljon olisin kaivannut lapsena sitä, että joku olisi puuttunut. Ihan pienenä jäin usein heitteille ja nuorena toisen vanhempani kuoltua, olin täysin tuuliajolla. Tämä heijastui tietenkin koulunkäyntiini. Olin hyvä koulussa, mutta myös lintsari ja häirikkö. Opettajat uhkailivat koulukodilla, mutta mitään ei oikeasti tapahtunut. Olisin todella tarvinnut huostaanottoa tai koulukotia. Ehkä sitten olisin saanut otteen elämästäni ja saanut koulutuksen. Ehkä en. Sitä en saa koskaan tietää. Sensijaan elämäni on yhä niinkuin teini-ikäisen rimpuilua, eikä minulla ole konsteja saada sitä oikeille raiteille. Apua ei ikäiselleni ole samalla tavalla, kuin nuorille. Kuulun siihen hukattuun sukupolveen. Ehkä en ole ihan kokonaan pudonnut oravanpyörästä, kitkuttelen töissä ja haaveilen yhä koulutuksesta. Kuhan vaan keksisin sen arvoisen kohteen. Pitäisi olla joku näkymä, johon sitten jaksaisi pyrkiä sitkeästi.

Mikä minusta tulee isona- ajattelu kuluttaa hirveästi energiaani. On tehnyt sitä siitä asti, kun joku minulta sitä ensi kertaa kysyi. Olen 30, eikä minulla ole siihen vieläkään vastausta. Paitsi että, äiti. Se olen aina halunnut olla. Ja vielä hyväkin. Siinä riittää kyllä tekemistä. En ole tehtävässäni kovinkaan häävi. Ammatillisessa mielessä olen vielä enemmän hukassa. En keksi ollenkaan mitä se voisi olla. Mitään turhanpäiväistä en viitsi opiskella, sillä työllisyysnäkymät ovat paikkakunnallani todella heikot. Olen nyt onnekas, sillä minulla on vakaa vakituinen työmaa. Tällä alalla ei varmasti uhkaa irtisanomiset. Haluaisin haaveilla jostakin. Edessäni pitäisi olla unelmia. Nyt ne ovat hukassa. Ovat itseasiassa aina olleet. 

Tänään savuton

Jaaha, mistäs sitten valittaisi. Josko koittaisikin keskittyä tänään hyviin asioihin. Ainakin aurinko näyttäytyy pitkän sateisen jakson päätteeksi. Olen täynnä jotakin kummaa kihelmöintiä. En tiedä onko se tupakoinnista vapautunutta energiaa vai raivoa. Olen ollut tänään polttamatta, ja olo on kummallinen. Tupakkaa ei oikeastaan tee mieli. En oikein uskalla analysoida tuota sen enempää, olen vähän negatiivinen onnistumisen suhteen. Tuntuu turhalta kidutukselta, kun kuitenkin sitten repsahdan hetken mielijohteesta. Väärä asenne, I know. Olen syönyt tänään pari nikotiinipurkkaa, vaikka tiedän sen pahentavan tilannetta. Nikotiini ei poistu elimistöstä, ja sen puutteesta saan muistutuksen noin tunnin välein. Jos tällä purkalla pääsisi vaikka viikkoon ilman tupakkaa, voisi sitä sitten koittaa erota purkasta. Siinä on kyllä iso riski.

Luin tuossa artikkelin, jossa puhuttiin siitä, että nykylapset saavat päivässä vähemmän ulkoiluaikaa, kuin vangit. Häpeäkseni tunnustan näin olevan myös meidän perheessä. Me olemme enintään kolme tuntia päivässä ulkona. Todella usein vain sen tunnin. Päiväkodissa tulee ulkoilua sitten vähän enemmän. Tässä ei varmasti ole mistään muusta kyse, kuin äidin laiskuudesta. Helposti sitä voisi selittää, ettei ehdi, mutta se on vain järjestelykysymys. Taidan olla sen verran pullamössösukupolvea, etten meinaa keksiä ulkona mitään tekemistä, vaikka lapsena kaiken aikani vietinkin pihalla. Puutarhakin huutaa huomiota, että tekemistä varmasti löytyy. Tänään on lähdettävä pienelle lenkille, ihan meidän kaikkien mielenterveyden vuoksi. Ei selityksiä. Uusien terveellisten tapojen omaksuminen taitaa olla minulle koko elämänmittainen projekti. Vaihtoehtoisesti voisin vaan opetella nauttimaan olostani ilman ressiä. Hmmm...

Yksinäisyys ympärillä

Olen yksin tässä talossa. Lapsi on hoidossa normaalisti, vaikka olen sairaslomalla. Minä yksin, loputon kasa pyykkiä, jatkuvana virtana leijuvat koirankarvat, pölyiset tasot ja tekemättömät pihatyöt. Pitäisi levätä, mutta en salli sitä itselleni. En ole arvokas, jos vain olen. Olen ahdistunut. Ajattelen tulevaa onnistunutta raskautta. Nykyinen lääkitykseni pitää minut kiinni maanpinnassa, koska sen avulla nukun. Jos tulen raskaaksi, siitä pitäisi selvitä eroon. Miten ihmeessä sen teen? Jos olen kaksi vuorokautta ilman, pyörin sekavien ajatusteni kanssa vuoteessa läpi yön. Sekoanko uudestaan? Millainen äiti olisin kahdelle lapselle, kun tunnen niin suurta riittämättömyyttä jo yhden kanssa. Miten oikein selviän kaiken sen huolen kanssa odotusaikana, jota nämä epäonnistumiset ovat piirrelleet mieleeni? Olen niin yksin.

Huomasin olleeni sairaalassa liian tyytyväinen, samoin kun tunsin mielisairaalassa ollessani. Iloinen siitä, että sain olla ihmisten parissa. Voin heti paremmin. Epäilenkin, että yksi suurimmista syistä miksi niin moni suomalainen masentuu, johtuu tästä nykykulttuurista, jossa jokainen pitää vain huolen omista asioistaan. Ihmiset jäävät niin yksin selviämään. Onnellisimmat ihmiset tuntuvat asuvan maissa, joissa yhteisöllisyys on arkipäivää. Eletään ryhmissä. En tiedä miten voisin asian korjata omassa elämässäni. Pitääkö minun perustaa kommuuni? Tämä on varmaan myös syynä siihen, miksi monet laitostuvat, jos sinne joutuvat. Minua pelotti palata kotiin, en halunnut taas jäädä yksin. Se tuntuu väärältä, sillä minullahan on täällä pieni perhe. Mies ja lapsi. Jostain syystä se ei aina riitä.

Tuntuu typerältä valittaa. Sellainen sävy tällä päivällä nyt vain on. Ompahan suollettu se nyt ulos, josko se auttaisi. Taidan nyt kaivautua vatsakipujeni kanssa peiton alle katsomaan elokuvaa ja kuolla tylsyyteeni. On tässä nyt kolme kuukautta aikaa koittaa saada itsensä uuteen yrityskuntoon. Sängynpohjalta tuntuu olevan tosi pitkä matka lenkkipoluille.   

Ku raskaus

Pitkä tauko ja kurja jakso. Ei riittänyt pelkkä keskenmeno koettelemukseksi tälläerää. Soitin itselleni viimekeskiviikkona ambulanssin kovien vatsakipujen vuoksi. Sattui niin kovaa, että meinasi mennä taju. Saattoi tosin johtua siitäkin, että unohdin hengittää. Kivut hellittivät hieman kun sain kipulääkettä. Pitkän odotuksen jälkeen lääkäri otti minut vastaan, ja totesi ultralla että kyseessä on kohdunulkoinen raskaus. Minä kun en juurikaan itke, aloin taas vollottaa. Lääkärin läheisyys tuntuu olevan minulle laukaisu itkulle. Itkin menetettyä raskautta ja leikkauksen pelkoa. Yllätyksekseni lääkäri kertoi toisestakin mahdollisuudesta, joka vaatii potilaalta sitoutumista. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt mitä se tarkoittaa. Pitkää aikaa kivun kanssa. Nykyisin koitetaan ensin hankkiutuisiko elimistö itse pois tilanteesta, ja sitten voitaisiin kokeilla sytostaattihoitoa. Jäin yöksi tarkkailuun sairaalaan ja vointini oli ihmeen hyvä. Istuskelin surkeana sairaalan käytävällä, ja katselin ohikulkevia vastasyntyneitä ja onnellisia vanhempia.
  
Seuraavana päivänä laskeneet hemoglobiiniarvot uhkailivat leikkauksella, mutta tilanne palautui, ja sain piikillisen syöpähoitoa. Sen jälkeen sain lähteä kotiin. Suru heijasteli parisuhteeseenkin. Olin puolisolleni hirveän vihainen, kun hän ei tavalliseen tapaansa reagoinut tilanteeseen mitenkään. Katselin kateellisena viereisen vuoteen potilasta ja hänen miestään. He istuivat vuoteella koko vierailuajan jutellen toisilleen. Minun mieheni ei olisi edes halunnut lähteä minua katsomaan sairaalaan. Ja kun hän sitten tuli, ei puhetta eikä halausta tahtonut irrota. Ääliö. Olin kyllä herkässä tilassa, ja loukkaannuin turhan helposti. Mutta vielä illallakin, kun kaipasin juttuseuraa, ja siitä mainitsin, jätti se tampio minut yksin itkemään keittiön lattialle ja meni tyytyväisenä nukkumaan. Miehet!! Kivutkin yltyivät kotona. Söin maksimiannoksia vahvoja kipulääkkeitä.
  
Nyt olen sitten seurannassa, lähteekö raskaushormoni laskuun vai ei. Verikokeista piti lääkärin soittaa, mutta mitään ei ole kuulunut. Onneksi huomenna on aika ultraan, joka muuten sattuu mielettömästi tässä tilassa. Sytostaateissa on se huono puoli, että uutta raskautta ei saa yrittää kolmeen kuukauteen. Se voi aiheuttaa kehityshäiriöitä. Ompahan aikaa saada itsensä taas jaloilleen. Positiivista tässä kokemuksessa on se, että ainakin jotain tapahtuu. Elimistöni yrittää kovasti tulla raskaaksi, huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin. Ehkä me tässä vielä onnistumme yhteistuumin mieleni ja kehoni. 

Tunnustus

Sain tunnustuksen Silmulta. Kiitos siitä! Tiedän kyllä, miksi juuri minä. =) Koitan laittaa sen eteenpäin, jos osaan.

   

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla

3. Kopioi Post it- lappu ja liitä se blogiisi

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it-lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Minulta tunnustus lähtee seuraaville bloggaajille :

Silmu, More than welcome 

Belly, Bellywish 

A, Vuoden odotus 

Kerttu, Hitaasti hyvä tulee? 

Sally, Kaikella on tarkoitus. Vai onko? 

Hyvät ja huonot uutiset

Kävin sitten mahakivuista lääkärissä. Mieleeni ei tullut ollenkaan tehdä raskaustestiä, koska kuukautiset tulivat ihan ajallaan. Siellä se sitten tehtiin ja voi miten kamalalta voi plussauutinen tuntua. Tunsin itseni hieman tyhmäksi, kun pillahdin lohduttomaan itkuun. Selittelin viimeisillään olevalle lääkärille, että tätä uutista on toivottu kovasti, mutta ei näin. Keskenmenosta oli kuitenkin kyse. Nyt pitää sitten käydä pari kertaa verikokeissa, että nähdään lähteekö hormoonit laskuun. Jos tästä jotakin positiivista pitää hakea, ainakin jotain tapahtuu. Täytyy vain toivoa, että seuraavalla kerralla onnistuu paremmin.
  
Mietin tässä että koskahan seuraavan ovulaation voisi ajatella tapahtuvan? Tai taitaa olla viisaampi odottaa, että tulee yksi normaali kierto väliin ennen seuraavaa yritystä. Kun se raskautuminen hankaloituu, ainakin yksi asia vahvistuu kokoajan. Suuri halu saada lapsi. Ensimmäisen onnistuttua niin helposti, ei ehtinyt haluta ja toivoa. Siinä tuli vain sellainen apua, nyt meille tulee vauva. Jos meitä joskus vielä siunataan tällä ihmeellä, on sen eteen vuodatettu verta ja kyyneliä. Vielä en tiedä miten se muuttaa äitiyttäni, mutta ainakin osaan olla entistä kiitollisempi.
   
Työelämä alkoi hirveän vastenmielisenä. Tuntuu että suorastaan vihaan työtäni tällähetkellä. Yritykset ajatella asiaa positiivisesti kariutuvat aina kun avaan työmaani oven. Koitan kovasti miettiä mihin suuntaan ja miten sen vaihtaisin. En vaan keksi mitään. Asumme pienellä paikkakunnalla, jossa työpaikkoja on todella vähän, enkä haluaisi alkaa kulkemaan matkojen päähän. Olin toivonut, että pääsisin pian äitiyslomalle ja miettimään samalla omaa tulevaisuuttani, mutta elämä ei toimi niin. Asiat eivät etene niinkuin niiden haluaisi etenevän. Jotenkin on vaan saatava tuo työ maistumaan edes jotenkin, kunnes löydän ratkaisun. Ehkä se siitä, kun vaan pääsen vauhtiin. Pitkät poissaolot vain vieraannuttivat minut työstä ja vastuusta.
  
Pari uutta harrastusta piristää arkea kummasti. Toivon vain että, pääsen niihin vuorotyöstä huolimatta. Ne eivät ole kovin liikunnallisia, vaan joudun käyttämään aivoistani osia, jotka ovat uinuneet vuosia. Ne toimivat siis eräänlaisena terapiana, ja uskon tulevana vuonna tekeväni töitä mielenterveyteni eteen enemmän kuin koskaan. Tuloksia odotellessa.

Sekalaista sekoilua

Tällaisen sekopään elämässä on se hyvä puoli, että vaikkakin huono päivä on mustaakin mustempi, elämänilo toisinaan syöksee minut lähes euforiaan. Siinä keinussa on raskasta heilua, mutta kuka pitää tasaisen harmaasta? Miten pienistä asioista onni koostuukaan. Toinen ihminen voi yksinkertaisella asialla pelastaa päivän kokonaan. Minulle tuli niin hyvä olo, kun (käytän tästä eteenpäin tekaistuja nimiä, koska eräs ystävä kuulostaa hengettömältä.) Vilma laittoi minulle viestin, jossa kiitteli että olin piristänyt hänen päiväänsä valtavasti. Vilma on itse vakavasti masentunut, ja olen ollut hänestä huolissani. Viesti tuntui erityisen hyvältä, koska olen pelännyt oman ahdistukseni leviävän ruton lailla ympärilleni. Olen pelännyt, että ystävät kaikkoavat, koska olen jatkuvasti niin synkkä. Se ei siis ole aina totta. Onnistuin tuomaan valoa hänen päiväänsä, huolimatta siitä että voin itse huonosti. Mahtavaa! Välillä sitä on tuntenut vihaa ystäviään kohtaan, kun oikein masentaa. Mutta tänään näen kirkkaasti taas sen millainen voima ystävyydellä on. Ilman sitä en jaksaisi päivääkään. Jos vain vähänkin saan siitä antaa takaisin, mitä heiltä saan, olen onnellinen.
  
Terapia alkoi myös mielenkiintoisena. Terapeuttini on hirvittävän ihana ihminen. Vaikkakin minulla on lieviä vaikeuksia suhtautua yltiöpositiivisiin ihmisiin normaalisti. Hän on selvästi kiinnostunut myös ns. henkimaailman asioista, eikä siis laita kaikkea kummallista mielisairauden piikkiin. Toivottavasti jaksan käydä jakson sitkeästi loppuun saakka. Vaikka se alkaisikin tuntua huuhaalta, ompahan sitten kokeiltu sekin tie. Terapeutti lupasi, että unimaailmani alkaa vilkastua, kun ronkimme alitajuntaa. Pitäisiköhän siitä olla innoissaan vai kauhuissaan? Toivotaan ettei painajaiset ala kiusata.
  
Olen tässä täyttänyt kalenteria vähän liikaakin. Tarvitsen tekemistä pysyäkseni vireänä. Siinä vaan on ollut tapana käydä niin, että alan uupua. Varsinkin kun työt alkavat pian taas haitata vapaa-aikaa. Pitää olla perheen yhteistä, omaa, lapsen ja lemmikkien touhua. Ja kohta sitä huomaa suorittavansa elämää kieli vyön alla. Pitää koittaa tasapainoilla siellä missä tekeminen on vielä mieluisaa.
  
Odotuksen odottamisesta sen verran, että kroppani sotii sitä vastaan. Ennen lähes kellon tarkka kuukautiskiertoni on alkanut oikutella. Nyt menkat on kestäneet yli kaksi viikkoa, ja alan huolestua. Miten käy ovulaation, kun vuoto jatkuu edelleen? Aion soittaa lääkäriin huomenna, jos saisin jotakin selvyyttä asiaan. Tältä kuulta toiveet on varmaan siis menneet. Tälläinen hutaisu tälläkertaa, sen siitä saa kun on kokoajan olevinaan kiire seuraavaan asiaan. Note to myself: Muista hengittää ja keskity.

                             

Hyvän päivän resepti

Ylämäki alamäki. On niitä hyviäkin päiviä, ja tämä on yksi niistä. Mikä lie teki siitä niin hyvän? Ainakin sain manattua masennuksen taka-alalle komentamalla itseäni tiukasti. Kun se tuttu tappiomieliala alkaa junnata, totean itselleni tomerasti että "Nyt ei masennuta." Kummallista kyllä se toimii. Sitten vaan ajatuksia kirkkaammille vesille. Se on kyllä pitemmän päälle raskasta muistaa, mutta toimii toisinaan. Eilen saimme pikakutsun juhlaillalliselle, sekin piristi. Kun joutuu vähän tuunaamaan ulkomuotoaan ja painuu ihmisten ilmoille, pää väkisinkin menee oikeille raiteille. Keskittyy hetkeen, eikä maalaile mustia pilviä omalle taivaalleen. Lapsen kanssa pelailtiin lautapeliä ja käytiin urheilemassa. Sain tuntea ylpeyttä, niin hyväkäytöksinen osaa minun pikkuiseni olla. Sain myös tehtyä kotihommia kiitettävästi. Hyvään päivään kuuluu myös rakkaan ystävän puhelu, johon voi luottaa niinkuin junan vessaan. Päivittäisten kuulumisien jakaminen tuntuu aina hyvältä. Tuntuu että on jollekkin tärkeä, joku kenen elämänpolulla saa olla mukana. Myönteinen terapiapäätös tuli postissa. Näistä asioista oli tämä hyvä päivä tehty.
  
Pelkään aiheuttavani huonoa onnea raskausrintamalla omilla ajatuksillani. En uskalla oikein ajatella koko asiaa. Toivon ettei kukaan lapsettomuudesta kärsivä lue tekstiäni tuhahdellen, kun meillä todellakin on se yksi aarre ja yk 4 loistelee tuossa vieressä. Toivominen on silti välillä tuskallista ja yli vuoden kaikkiaan sitä on jo tehty. Välissä oli vaan keskeytyksen surun aiheuttama tauko. Yksi läheisistä ystävistäni kertoi päätöksestään antaa raskaudelle luvan tulla. Pelkään etten sen onnistuessa osaa iloita, vaan kärsin pettymyksestä omalla kohdallani enemmän. Milloin tästä tuli joku kilpajuoksu? Miltä niistä pareista tuntuu, jotka vuodesta toiseen jäävät kalkkiviivoille? Aika on armoton, ja se raksuttaa kaikkien kellossa. Nyt pitäisi osata se kliseinen rauhoittuminen. Eräs ystävistäni kehui, että lapsia ei koskaan tule yrittämällä, ne tulevat kuulemma aina vahingossa. Plaa plaa... Ehkä en vieläkään ala juoda greippimehua ja jätän ne ovulaatiotestit kauppaan.

                                       

Synkistelyä

Sateesta huolimatta, olen levoton ja apea. Menkat tuli normaalisti, eli ei tärpännyt. Mieleen alkaa hiipiä peikko, jospa emme saakkaan enää lapsia. Eihän yrityksiä ole vielä takana montaakaan, mutta toivottu on jo yli vuosi. Aikaisemmat keskenmenot kielivät siitä, että en ehkä ole ihan kunnossa. En tunne itseäni kovinkaan hyvävointiseksi. Ärsyttää, että en saa itseäni tekemään niitä asioita, joiden tiedän parantavan vointiani. Syön edelleen mitä sattuu, poltan, juon kahvia enkä liiku. Turha sitten marista, kun on paha olo.
 
 Lomaa on vielä reilusti jäljellä. En tiedä mitä tekisin tällä ajallani. Tiedän että ihmiset masentuvat, kun jäävät yksin koteihinsa ja ilman yhteisöllistä tekemistä. En vain osaa korjata tilannetta. Kotityöt on tietysti aina tehtävä, mutta se ei ole välttämätöntä, siksi niitä helposti siirtää huomiselle. Kavereilla kyläilykään ei nyt tunnu piristävän.
  
Tämä kirjoitus on nyt yhtä harmaata kuin kirjoittajan mielikin. Parempi odottaa valoisampia aikoja. Se on nyt alettava johonkin puuhasteluun, että saa tämän kurjan päivän lusittua.

Pyhitä lepopäivä

Kirjoitan tänne itselleni nyt ihan muistutuksen siitä, miten hyvä olo tulee kun käy lenkillä. Olen ihan rapakunnossa ja kaikki liikunta on ollut jäissä. Tänään sain miehestäni lenkkiseuraa, kun lapsi meni mummolaan yökylään. Ja nyt tunnin käpöttelyn jälkeen olo on autuas. Päivä saa jatkua leppoisasti, lämmitin päiväsaunan ja sen jälkeen istumme syömään herkkuja ja katsomaan elokuvaa. Kumpa tällaisia sunnuntaita olisi useammin.

Tupakointi ikäväkyllä alkoi taas. Olin ilman kaksi vuorokautta, ja ilman mitään suurempaa mielitekoa, kävelin aamulla ulos kahvini kanssa ja poltin. Voisin ruoskia itseäni tästä, mutta enpä sitä nyt tee. En pidä tätä tappiona, vaan hyvänä alkuna. En ole 18 vuoden aikana ollut päivääkään ilman nikotiinia ennen tätä. Uusi yritys sillä saralla taas tiistaina. Kummallinen on ihminen, kun avaimet onneen on ihan omissa käsissä, ja silti sitä toistuvasti tekee vain hallaa itselleen. Nyt nautin olostani kiitollisena lenkistä ja painun saunaan. Aurinkoista sunnuntai-iltaa muillekkin!

   

Mä tuun hulluks

Hulluus se vaan on edelleen tabu. Edelleenkin on hyväksyttyä sairastaa vaikka munuaisen vajaatoimintaa, mutta mielen sairastuminen on jostain syystä mystistä ja sitä pidetään tahtoasiana. Jokainen on joskus väittänyt "tulevansa hulluksi." Todellisuudessa hullu ei tiedä olevansa hullu. Moni varmasti aidosti pelkää mielisairautta ja niin pelkäsin minäkin. Masennuskaudet ovat kohtalaisen siedettäviä, vaarallisimmaksi jaksoksi osottautui kohdallani se mielen keinahtaminen toiseen äärilaitaan. Elämänhalu palaa kehooni valtavalla voimalla ja alan käydä hirvittävästi ylikierroksilla. Tästä seuraa unettomuutta, kaaottista ajatusten virtaa ja paniikkia. Kokemus olisi uskovaisesta saattanut tuntua hengelliseltä. Sitä mahdollisuutta olen itsekkin miettinyt. Ei vain sovi nyky-yhteiskuntaan, että jumala puhuu ihmiselle. Jumalalle saa puhua rukouksin.

Psykoosi

Eräs psykiatri selitti asian mielestäni hyvin. Hän kertoi, että aivoissa on kerroksia, joista alimpana on alitajunta. Siellä ovat kaikki ihmisen unet, muistot ja mielikuvitus. Ylimpänä on tietoisuus, jossa käsittelemme ympäröivää maailmaamme. Niiden välissä on kerros, jossa on ikään kuin aukkoja, joita suojelevat läpät. Silloin tällöin, kun muistamme jonkin asian, läppä aukeaa ja alitajunnasta pulpahtaa muisto tietoisuuteen. Psykoosissa kaikki nuo läpät aukeavat ja tietoisuus on yhtäkkiä täynnä kaikenlaista sinne kuulumatonta tavaraa. Pelot, toiveet, muistot, kaikki yhtenä kaaoksena.Sama tapahtuu, kun ihminen ottaa lsd:tä.

Painajaisen alku
 
En muista tuosta ajanjaksosta paljoakaan. Olen koittanut kysyä puolisoltani tapahtumista, mutta hän ei mielellään muistele. Kokemus taisi olla hänellekkin traumaattinen. Muistan että olin kiihdyksissä, stressaantunut, ahdistunut ja välillä yltiöonnellinen. En nukkunut paljoakaan, ajatukset kiersivät kehää päässäni. Eräänä aamuna heräsin, ja tuntui kuin uni olisi jatkunut. Se oli kammottava tunne. Kuvittele, ettet heräisikään painajaisesta. Tajusin sen verran, että nyt tarvitaan apua. Hirvittävät näyt riivasivat minua, kun aloin hädissäni pukea lastamme. Jollakin ihmeen kaupalla pääsimme erään sukulaisen luo. Sanoin että nyt on jotakin pahasti vialla, mutta luulen ettei hänkään tajunnut tilanteen vakavuutta. Jäimme odottamaan puolisoani ja palasimme sitten yhdessä kotiin. Koko seuraavan yön olin kuin kiirastulessa, ja tilanne jatkui seuraavana päivänä. En enää tajunnut, että olisi pitänyt lähteä sairaalaan. Onneksi lähimmät ihmiset vihdoin ymmärsivät soittaa ambulanssin.
   Matkalla aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että olin täysin seonnut. Alkoi hävettää. Olin ollut täysin holtiton ja hämärästi muistin miten kummallisia olin puhunut. Sitten alkoi pelottaa. Tajusin että olin matkalla mielisairaalaan. Ainoat mielikuvat paikasta olivat elokuvien luomia. Mieleeni tuli kuvia pakkopaidoista, sähköshokeista ja pistoksista. Tähänkö oli tultu? Näin pohjallekko minun pitää vajota? Miksi ne hylkäsivät minut tänne?

Perillä

Sairaalassa jäin odottamaan aulaan. Olin vieläkin hieman pöllämistynyt.Sanoin vieressäni istuvaa vanhusta mummokseni, ja hullukun oli , niin uskoi hän asian mukisematta. Siinä välillä terve järki muistutteli että "ei helvetti..." Aulaan oli lähetetty turvamies. Kysyin häneltä että oliko se kutsuttu minua varten? Olihan se. Voi hyvänen aika...
   Osastolla pelkäsin kuollakseni. Käytävillä haahuili ihmisvarjoja jotka toiset tuijottivat minua röyhkeästi, toiset seisoivat kasvot seinässä. En voinut uskoa että kuuluisin nyt heihin. Itkeskelin hoitajille surkeana, ja kyselin koska pääsisin pois. Onneksi omahoitajani oli hyvä tyyppi, luotin häneen heti. Vastentahtoisesti suostuin ottamaan hänen tarjoamansa lääkkeet. Pelkäsin yötä ja painajaisia, mutta kiitos pillereiden, nukuin hyvin.
   Pian sain huomata että nuo ihmisvarjot olivat ihan tavallisia ihmisiä. Osastolla oli tapauksia hyvin erilaisista taustoista. Oli burnoutteja, syömishäiriöitä, masennusta. Kaikki pohjimmiltaan kuitenkin hirveän mukavia ihmisiä. Tupakkakopissa oli paikan parhaat psykoterapia istunnot. Kotona podetusta yksinäisyydestä ei ollut tietoakaan, sain kerrankin kuulua ryhmään. Ja millaiseen ryhmään. Siitä huolimatta, aloin jopa viihtyä paikassa.

Takaisin kotiin

Minut kotiutettiin kohtalaisen pian. Eivät vissiin pitäneet minua kovinkaan hulluna. Kun olin jo tottunut osastoon, kotiin palaaminen tuntuikin yhtäkkiä kamalalta. En uskonut selviäväni yksin. Ensimmäisenä iltana soitin osastolle itkien ja vaadin heitä ottamaan minut takaisin. Kotona kaikki muistuttivat hirveistä harhoista joita olin nähnyt. He vakuuttivat, että pärjäisin kyllä. Olisi erittäin epätodennäköistä että tila palaisi, nyt kun minulla oli lääkityskin. Kävin avohoidon puolella psykologisissa testeissä ja saimme perheenä muutaman tapaamisen kriisitukiryhmässä. Diagnoosiksi annettiin rajatilapersoonallisuus. Sitten piti alkaa hoitaa itse itseänsä. Lähitulevaisuudessa aloitan terapian, joka lähinnä huvittaa minua. En oikein usko sen parantavaan voimaan, mutta käyn sen, perheeni vuoksi. Toivotaan parasta.
   Pitkä sairasloma. Siinä ehti tulla jo pitkästyminen. Olin ollut aika avoin tilanteestani. Useat työkaverit tiesivät mitä minulle oli käynyt. Se on kaduttanut myöhemmin, koska pelkään heidän suhtautuvan minuun nyt eri tavoin kuin ennen. Samaa olen pelännyt ystävienikin suhteen. Koitan ehkä liikaakin esittää pirteää ja normaalia kaikkien edessä. Etteivät nyt vaan pitäisi minua kahjona. Se on vaan niin raskasta. Pitäisi olla rohkeasti oma itsensä, hullu tai ei, mutta oma itsensä.

Pelko

Pelkään välillä vieläkin että menen uudestaan psykoosiin. Ei sitä pelkäämällä voi kuitenkaan elää. Huomaan että mukavuusalueeni on kaventunut lähes olohuoneemme kokoiseksi. Mihin tahansa ulkopuolelle lähteminen on haastavaa. Erakoituminen on kuitenkin yksi varmemmista tavoista tehdä itsensä hulluksi. Koitan pitää sen mielessä ja lähteä pois kotoa useammin. Tärkeintä on oppia tunnistamaan varomerkit, ennen kuin tilanne pääsee pahaksi. Unettomat yöt ja levottomat ajatukset ovat niitä. Viimeaikoina on ahdistus ollut aika voimakasta. Koitan nyt pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta ja harjoitella rentoutumista. Jos en itseni, niin meidän pienen perheemme vuoksi.

   

Ihana harmaa päivä

Ei alkanut savuttomuus vieläkään. Päätin lukea kirjan ohjeiden mukaan ensin loppuun. Näin sitä lipsutaan. Silti on kova kiire päästä lopettamaan. En millään malttaisi odottaa sitä aikaa kun alan hallita itse omaa elämääni tuon kamalan myrkyn sijaan. Haluan tietää miltä tuntuu kolmen viikon kulttua kun on sammuttanut viimeisen tupakan. Ystäväni hiekoitti haaveitani sanomalla, ettei mitään palkintoa ole tulossa. Hän on ollut ilman lähes puoli vuotta. Olen varma että hän on väärässä. Palkinto on se, että pääsen irti vuosia kestäneestä orjuudesta.
 
 Muutakin odotettavaa on. Alkaisiko kohta tuntua vinkkejä raskauden alkamisesta. Aikaisemmissa raskauksissa olen oirehtinut heti hedelmöityshetkestä alkaen. Rinnat on kosketusarat, vatsasta nipistelee ja hirveä väsymys. Saattaa olla, että toivominen aiheuttaa yliherkkyyttä, ja vain kuvittelen. Viime kierrossakin oli kuviteltuja oireita.
 
 Erään kaukana asuvan ystävän piti tulla kyläilemään loppuviikosta, mutta hän soitti etteivät tulekkaan. Harmittaa. Minulla meinaa olla vaikeuksia keksiä lomalla tekemistä, muuta kuin kotityöt, joita olisi kyllä loputtomasti. Josko sitä koittaisi lähteä itse johonkin kyläilemään.
  
Tänään olisi ohjelmassa ainakin mehujen keittoa. Marjoja olisi ämpärillinen odottamassa. Ilma on sopivan sateinen, että voi hyvällä omallatunnolla touhuta sisätiloissa ilman pakkoa lähteä ulos nauttimaan auringosta. Olen aina onnellinen sateesta. Taidan olla tyytyväinen kun ulkoilma vastaa sisäistä olotilaani.
  
Lapsi on tänään katsonut monta piirrettyä. Huonoäiti fiilis nostelee päätään. Yleensä meillä on 2 tuntia tv/pelikoneaikaa päivässä. Tänään sade antaa luvan lepsuilla. Olen kyllä muutenkin aika surkea keksimään lapselle tekemistä. Kun itse olin pieni, touhusin aina yksinäni. Ei minun kanssa leikitty tai juostu harrastuksissa. Minulla on siitä jatkuva huono omatunto. Se ei yhtään auta asiaa, kun tuntee tekemiseen kovaa painetta. Onneksi mies on aktiivinen siinä asiassa, ja jaksaa touhuta pitkistä työpäivistä huolimatta milloin mitäkin pojan kanssa. Täytyisi antaa itsellensä armoa. Olenhan minä sitten enemmän vastuussa tunnepuolesta, ruoasta ja vaatetuksesta yms. Ihana syyllisyys, aina se tuntuu löytävän tiensä vanhemman mieleen.

Kirottu tupakka

Jokaisen tupakan jälkeen haluan lopettaa. Kunnes poltan seuraavan. Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin sen piti loppua. Poltin juuri sen "viimeisen." Tupakointi on kyllä pahimpia ansoja mihin ihminen voi joutua. Ystäväni suositteli minulle kirjaa "Vihdoinkin savuton." Aloin lukemaan sitä nyt. Kirjan ohjeissa neuvotaan polttamaan sen loppuun asti, mutta aion olla polttamatta. Tuntuu typerältä kirjoittaa tätä tänne, ja olla epävarma asiasta. Loppuuko se nyt vai eikö se lopu? Pitäisi olla varma, jos haluaa todella lopettaa. Syitä jatkamiselle ei ole. Haluan lopettaa koska hengästyn jatkuvasti. Voin huonosti. Ihoni on harmaa. Annan huonon esimerkin lapselleni jne. Lista on loputon. On käsittämätöntä että asia mitä eniten haluan, olla savuton, ei saa minua pysymään päätöksessäni. Olen ajatellut että jatkuvassa häkämyrkytyksessä olo pahentaa myös mieleni ongelmia. Se lisää hermostuneisuuttani. Se hallitsee kaikkea elämässäni, ja haluan olla vapaa. Nyt siis askel kohti raikkaampaa elämää.

Olenko ainoa?

Kääk. Koitin etsiä itselleni sopivaa blogia luettavaksi, mutta samoilla taustoilla ei löydy mitään. Tuli sellainen olo, että valitsinkohan väärän näkökulman tähän omaani. Väärän näkökulman elämääni. En halua, että sairaus määrittelee sen mitä olen. Enkä halua sille muutenkaan antaa tilaa, muuten se nielee kaiken. Eniten tietysti toivon, että tämä muuttuu pian odotusblogiksi.
 
 Kun sairastuin, minulle sanottiin moneen kertaan, että kenelle tahansa käy näin kun ei nuku ja stressaantuu liikaa. Aivot menevät vikasietotilaan. Sitä uskottelen itselleni, kun pelot valtaavat mielen. Entä jos se tapahtuu uudestaan? Entä jos sairastun pahemmin, enkä enää erota milloin olen oma itseni? Tiedän ettei niin voi elää. Jatkuvasti peläten. Voin vain pitää huolen itsestäni mahdollisimman hyvin ja toivoa parasta.
   
Tänään voin mielestäni aika hyvin. Edessä on loma ja aurinkokin paistaa mukavasti. Usein juuri vapaa-aika on ongelmallista. On liikaa aikaa olla oman päänsä kanssa. Olemme paljon kahden lapsen kanssa, ja stressaan hirveästi sitä että hänellä olisi mukavaa. Jotakin tekemistä pitää olla, ettei vain ajelehdita päivästä toiseen. Olen usein yksinäinen ja pahennan omaa tilannettani eristäytymällä. Se on myös asia johon voin vaikuttaa itse. Silloin kun eniten tekee mieli jäädä neljän seinän sisälle, sillon eniten tarvitsee ihmisiä lähelleen.
  
Nyt lähdetään yhdessä lenkille ja käymään kylässä. Jos tänne joku eksyy, joka yhtään tekstiini samaistuu, jätä linkki omaan blogiisi.

Toiveissa toinen

Elämäni valo on jo neljä vuotias. Joka päivä jaksan ihmetellä, miten tuollainen ihme on minulle ja miehelleni suotu. Toista ollaan toivottu noin vuosi, jonka aikana on sattunut kolme keskenmenoa. Nyt on ollut useampi kuukausi välissä, ja nyt ollaan kaksi kiertoa oltu aktiivisempia. Keskenmenot ovat rankkoja ja pelkoa synnyttäviä tapahtumia. Silti täysin luonnollisia. Niiden kanssa on vain elettävä, ja unohdettava, kun uutta raskautta ajattelee. Siinä meni aikaa että ajatukset saatiin kasaan.

Vauvakuume on asia jota on järjellä vaikea selittää. Jos joku kysyisi miksi haluat toisen lapsen, ei siihen oikein ole vastausta. Paljon olen tuntenut syyllisyyttä halustani, koska olen "hullu." Eihän minun pitäisi lisääntyä. Se saattaa periytyä tai siirrän sen ongelman jotenkin lapsiini. Silti uskottelen itselleni, että kyllä minä opin olemaan paras mahdollinen äiti heille. Viastani huolimatta. Ehkä vähän sen ansiostakin. Koska vaikka olen epävakaa mieleltäni, olen myös äärimmäisen herkkä ja empaattinen. Uskon sen olevan avuksi äitiydessä.

Huomaan olevani aika kärsimätön tämän raskausasian kanssa. Vaikka viime kuukausina yrityksiä on ollut kovin niukasti tähtäillen ovulaatioaikaan, olisi pitänyt heti tärpätä. Niinkuin kävi ensimmäisen kohdalla. Kun kerran olen nyt valmis, pitäisi ruuminikin toimia heti. Näinhän se ei mene. Erityisen typeräksi tunnen itseni, koska läheinen ystäväni on kamppaillut lapsettomuuden kanssa jo useita vuosia. Ehkä nyt on minun vuoroni kokea odottamisen pitkä piina.
  
En ole vielä alkanut testaamaan koska ovuloin. Nyt mennään kiertopäiviä laskemalla. En myöskään tunne mitään erityistä ovulaation aikaan. Tänään on kp 16, joten jos tässä kierrossa tärppää, se tapahtuu nyt. Sitten vain odotellaan.
  
Ensimmäistä odottaessani olin loppuvaiheessa lähes liikuntakyvytön. Tätä seuraavaa toivoessa on ollut tarkoitus saada itsensä fyysisesti ja henkisesti tasapainoon. Tarkoitukseksi se tosiaan on jäänyt. En ole onnistunut saamaan ruokavaliota ja liikuntaa kuntoon, ja lisäksi tupakoin. Uskottelen itselleni, että kunhan plussaan muutan kaiken terveellisempään suuntaan. Pieniä muutoksia olen toki tehnyt, mutta toisin kuin toivoin, en ole valmis "maratooniin." Tavoitteena on nyt ainakin saada tuo kamala tupakointi pois, ja aionkin taas kerran lopettaa ensi tiistaina. Kumpa vaan onnistuisin, olen näet mestari tuottamaan itselleni pettymyksiä. Tuolla liikunnalla, oikein syömisellä ja tupakoimattomuudella on varmasti iso merkitys kun tahtoo saada mielensä kuntoon. Myös kahvin juontia pitää vähentää, sillä se saa minut todella levottomaksi, ja juon sitä paljon.
  
Raskaus ja vauva-aikana varjo häipyi elämästäni. Toivon sen tekevän niin tälläkin kertaa. Toivon, että kun vaan taistelen, se jonakin päivänä on vain muisto ja kävelen kohti tulevaa kirkkain mielin.

Jonain päivänä se palaa

"Silloin näin, että ilo katosi hymystäsi." Isä sanoo, kun katselemme kuvaa minusta. Olen siinä noin viisi vuotias. Itse en muista paljoakaan. Näen kuvassa itseni hymyilemässä, ja se näyttää vaivalloiselta. Muistan että noihin aikoihin toivoin ensimmäistä kertaa kuolemaa. Vaeltelin yksin pimeillä kaduilla. Leikin synkkiä leikkejä. Valoisimmissikain muistoissa minua seurasi varjo. En muista mistä se hyppäsi minua vainoamaan. Siinä se kuitenkin oli, valmiina seuraamaan minua loputtoman sinnikkäästi. Silloin odotin toiveikkaana aikuisuutta. Kuvittelin hupsulla lapsenmielelläni pääseväni isona oikeasti mielikuvitusmaailmaani, jossa ei pimeyttä näy. Ja tässä olen tänään. Varjo tiukasti seuranani. Välillä pelkään että se nielee minut kokonaan, välillä toivo täyttää mieleni. Elän kuin keinussa, tietämättä mihin suuntaan se milloinkin heilahtaa.

Olen aina ollut surumielinen, ehkä nykyään niin muodikas masentunut. Kuitenkin varmasti ulospäin iloinen ja positiivisuuteen pyrkiväinen. Tänä kesänä mieleni teki kuitenkin pelottavan tempun, kun sairastuin äkilliseen psykoosiin. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka joitakin varomerkkejä oli ilmassa. Tuosta selvittyäni opin uuden käsitteen ahdistuneisuus, ja epäilen sen olevan yksi uusi nimi varjolleni. En ehkä olekkaan pelkästään masentunut, jos ollenkaan. Vaan ahdistunut. Miten typerä käsite niin invalidisoivalle ololle.

Olen siis mielenterveysongelmainen, hullu. Sairaiden epämääräiseen alakastiin kuuluva ihmispolo. Moni murhaaja kuuluu samaan ryhmään kanssani. Ei ollenkaan mukava leima otsassa. En vieläkään mielelläni myönnä sitä, että olen saanut diagnoosin ja terapiapaikan. En varsinkaan, koska olen äiti. Haluaisin niin kovasti olla hyvä äiti. Se on tärkein ja ehkä ainoa päämäärä elämässäni. Eniten pelkään, että jonain päivänä lapseni silmistä katoaa ilo, ihan niinkuin tuon kuvan tytöltä.