Pyhitä lepopäivä

Kirjoitan tänne itselleni nyt ihan muistutuksen siitä, miten hyvä olo tulee kun käy lenkillä. Olen ihan rapakunnossa ja kaikki liikunta on ollut jäissä. Tänään sain miehestäni lenkkiseuraa, kun lapsi meni mummolaan yökylään. Ja nyt tunnin käpöttelyn jälkeen olo on autuas. Päivä saa jatkua leppoisasti, lämmitin päiväsaunan ja sen jälkeen istumme syömään herkkuja ja katsomaan elokuvaa. Kumpa tällaisia sunnuntaita olisi useammin.

Tupakointi ikäväkyllä alkoi taas. Olin ilman kaksi vuorokautta, ja ilman mitään suurempaa mielitekoa, kävelin aamulla ulos kahvini kanssa ja poltin. Voisin ruoskia itseäni tästä, mutta enpä sitä nyt tee. En pidä tätä tappiona, vaan hyvänä alkuna. En ole 18 vuoden aikana ollut päivääkään ilman nikotiinia ennen tätä. Uusi yritys sillä saralla taas tiistaina. Kummallinen on ihminen, kun avaimet onneen on ihan omissa käsissä, ja silti sitä toistuvasti tekee vain hallaa itselleen. Nyt nautin olostani kiitollisena lenkistä ja painun saunaan. Aurinkoista sunnuntai-iltaa muillekkin!

   

Mä tuun hulluks

Hulluus se vaan on edelleen tabu. Edelleenkin on hyväksyttyä sairastaa vaikka munuaisen vajaatoimintaa, mutta mielen sairastuminen on jostain syystä mystistä ja sitä pidetään tahtoasiana. Jokainen on joskus väittänyt "tulevansa hulluksi." Todellisuudessa hullu ei tiedä olevansa hullu. Moni varmasti aidosti pelkää mielisairautta ja niin pelkäsin minäkin. Masennuskaudet ovat kohtalaisen siedettäviä, vaarallisimmaksi jaksoksi osottautui kohdallani se mielen keinahtaminen toiseen äärilaitaan. Elämänhalu palaa kehooni valtavalla voimalla ja alan käydä hirvittävästi ylikierroksilla. Tästä seuraa unettomuutta, kaaottista ajatusten virtaa ja paniikkia. Kokemus olisi uskovaisesta saattanut tuntua hengelliseltä. Sitä mahdollisuutta olen itsekkin miettinyt. Ei vain sovi nyky-yhteiskuntaan, että jumala puhuu ihmiselle. Jumalalle saa puhua rukouksin.

Psykoosi

Eräs psykiatri selitti asian mielestäni hyvin. Hän kertoi, että aivoissa on kerroksia, joista alimpana on alitajunta. Siellä ovat kaikki ihmisen unet, muistot ja mielikuvitus. Ylimpänä on tietoisuus, jossa käsittelemme ympäröivää maailmaamme. Niiden välissä on kerros, jossa on ikään kuin aukkoja, joita suojelevat läpät. Silloin tällöin, kun muistamme jonkin asian, läppä aukeaa ja alitajunnasta pulpahtaa muisto tietoisuuteen. Psykoosissa kaikki nuo läpät aukeavat ja tietoisuus on yhtäkkiä täynnä kaikenlaista sinne kuulumatonta tavaraa. Pelot, toiveet, muistot, kaikki yhtenä kaaoksena.Sama tapahtuu, kun ihminen ottaa lsd:tä.

Painajaisen alku
 
En muista tuosta ajanjaksosta paljoakaan. Olen koittanut kysyä puolisoltani tapahtumista, mutta hän ei mielellään muistele. Kokemus taisi olla hänellekkin traumaattinen. Muistan että olin kiihdyksissä, stressaantunut, ahdistunut ja välillä yltiöonnellinen. En nukkunut paljoakaan, ajatukset kiersivät kehää päässäni. Eräänä aamuna heräsin, ja tuntui kuin uni olisi jatkunut. Se oli kammottava tunne. Kuvittele, ettet heräisikään painajaisesta. Tajusin sen verran, että nyt tarvitaan apua. Hirvittävät näyt riivasivat minua, kun aloin hädissäni pukea lastamme. Jollakin ihmeen kaupalla pääsimme erään sukulaisen luo. Sanoin että nyt on jotakin pahasti vialla, mutta luulen ettei hänkään tajunnut tilanteen vakavuutta. Jäimme odottamaan puolisoani ja palasimme sitten yhdessä kotiin. Koko seuraavan yön olin kuin kiirastulessa, ja tilanne jatkui seuraavana päivänä. En enää tajunnut, että olisi pitänyt lähteä sairaalaan. Onneksi lähimmät ihmiset vihdoin ymmärsivät soittaa ambulanssin.
   Matkalla aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että olin täysin seonnut. Alkoi hävettää. Olin ollut täysin holtiton ja hämärästi muistin miten kummallisia olin puhunut. Sitten alkoi pelottaa. Tajusin että olin matkalla mielisairaalaan. Ainoat mielikuvat paikasta olivat elokuvien luomia. Mieleeni tuli kuvia pakkopaidoista, sähköshokeista ja pistoksista. Tähänkö oli tultu? Näin pohjallekko minun pitää vajota? Miksi ne hylkäsivät minut tänne?

Perillä

Sairaalassa jäin odottamaan aulaan. Olin vieläkin hieman pöllämistynyt.Sanoin vieressäni istuvaa vanhusta mummokseni, ja hullukun oli , niin uskoi hän asian mukisematta. Siinä välillä terve järki muistutteli että "ei helvetti..." Aulaan oli lähetetty turvamies. Kysyin häneltä että oliko se kutsuttu minua varten? Olihan se. Voi hyvänen aika...
   Osastolla pelkäsin kuollakseni. Käytävillä haahuili ihmisvarjoja jotka toiset tuijottivat minua röyhkeästi, toiset seisoivat kasvot seinässä. En voinut uskoa että kuuluisin nyt heihin. Itkeskelin hoitajille surkeana, ja kyselin koska pääsisin pois. Onneksi omahoitajani oli hyvä tyyppi, luotin häneen heti. Vastentahtoisesti suostuin ottamaan hänen tarjoamansa lääkkeet. Pelkäsin yötä ja painajaisia, mutta kiitos pillereiden, nukuin hyvin.
   Pian sain huomata että nuo ihmisvarjot olivat ihan tavallisia ihmisiä. Osastolla oli tapauksia hyvin erilaisista taustoista. Oli burnoutteja, syömishäiriöitä, masennusta. Kaikki pohjimmiltaan kuitenkin hirveän mukavia ihmisiä. Tupakkakopissa oli paikan parhaat psykoterapia istunnot. Kotona podetusta yksinäisyydestä ei ollut tietoakaan, sain kerrankin kuulua ryhmään. Ja millaiseen ryhmään. Siitä huolimatta, aloin jopa viihtyä paikassa.

Takaisin kotiin

Minut kotiutettiin kohtalaisen pian. Eivät vissiin pitäneet minua kovinkaan hulluna. Kun olin jo tottunut osastoon, kotiin palaaminen tuntuikin yhtäkkiä kamalalta. En uskonut selviäväni yksin. Ensimmäisenä iltana soitin osastolle itkien ja vaadin heitä ottamaan minut takaisin. Kotona kaikki muistuttivat hirveistä harhoista joita olin nähnyt. He vakuuttivat, että pärjäisin kyllä. Olisi erittäin epätodennäköistä että tila palaisi, nyt kun minulla oli lääkityskin. Kävin avohoidon puolella psykologisissa testeissä ja saimme perheenä muutaman tapaamisen kriisitukiryhmässä. Diagnoosiksi annettiin rajatilapersoonallisuus. Sitten piti alkaa hoitaa itse itseänsä. Lähitulevaisuudessa aloitan terapian, joka lähinnä huvittaa minua. En oikein usko sen parantavaan voimaan, mutta käyn sen, perheeni vuoksi. Toivotaan parasta.
   Pitkä sairasloma. Siinä ehti tulla jo pitkästyminen. Olin ollut aika avoin tilanteestani. Useat työkaverit tiesivät mitä minulle oli käynyt. Se on kaduttanut myöhemmin, koska pelkään heidän suhtautuvan minuun nyt eri tavoin kuin ennen. Samaa olen pelännyt ystävienikin suhteen. Koitan ehkä liikaakin esittää pirteää ja normaalia kaikkien edessä. Etteivät nyt vaan pitäisi minua kahjona. Se on vaan niin raskasta. Pitäisi olla rohkeasti oma itsensä, hullu tai ei, mutta oma itsensä.

Pelko

Pelkään välillä vieläkin että menen uudestaan psykoosiin. Ei sitä pelkäämällä voi kuitenkaan elää. Huomaan että mukavuusalueeni on kaventunut lähes olohuoneemme kokoiseksi. Mihin tahansa ulkopuolelle lähteminen on haastavaa. Erakoituminen on kuitenkin yksi varmemmista tavoista tehdä itsensä hulluksi. Koitan pitää sen mielessä ja lähteä pois kotoa useammin. Tärkeintä on oppia tunnistamaan varomerkit, ennen kuin tilanne pääsee pahaksi. Unettomat yöt ja levottomat ajatukset ovat niitä. Viimeaikoina on ahdistus ollut aika voimakasta. Koitan nyt pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta ja harjoitella rentoutumista. Jos en itseni, niin meidän pienen perheemme vuoksi.

   

Ihana harmaa päivä

Ei alkanut savuttomuus vieläkään. Päätin lukea kirjan ohjeiden mukaan ensin loppuun. Näin sitä lipsutaan. Silti on kova kiire päästä lopettamaan. En millään malttaisi odottaa sitä aikaa kun alan hallita itse omaa elämääni tuon kamalan myrkyn sijaan. Haluan tietää miltä tuntuu kolmen viikon kulttua kun on sammuttanut viimeisen tupakan. Ystäväni hiekoitti haaveitani sanomalla, ettei mitään palkintoa ole tulossa. Hän on ollut ilman lähes puoli vuotta. Olen varma että hän on väärässä. Palkinto on se, että pääsen irti vuosia kestäneestä orjuudesta.
 
 Muutakin odotettavaa on. Alkaisiko kohta tuntua vinkkejä raskauden alkamisesta. Aikaisemmissa raskauksissa olen oirehtinut heti hedelmöityshetkestä alkaen. Rinnat on kosketusarat, vatsasta nipistelee ja hirveä väsymys. Saattaa olla, että toivominen aiheuttaa yliherkkyyttä, ja vain kuvittelen. Viime kierrossakin oli kuviteltuja oireita.
 
 Erään kaukana asuvan ystävän piti tulla kyläilemään loppuviikosta, mutta hän soitti etteivät tulekkaan. Harmittaa. Minulla meinaa olla vaikeuksia keksiä lomalla tekemistä, muuta kuin kotityöt, joita olisi kyllä loputtomasti. Josko sitä koittaisi lähteä itse johonkin kyläilemään.
  
Tänään olisi ohjelmassa ainakin mehujen keittoa. Marjoja olisi ämpärillinen odottamassa. Ilma on sopivan sateinen, että voi hyvällä omallatunnolla touhuta sisätiloissa ilman pakkoa lähteä ulos nauttimaan auringosta. Olen aina onnellinen sateesta. Taidan olla tyytyväinen kun ulkoilma vastaa sisäistä olotilaani.
  
Lapsi on tänään katsonut monta piirrettyä. Huonoäiti fiilis nostelee päätään. Yleensä meillä on 2 tuntia tv/pelikoneaikaa päivässä. Tänään sade antaa luvan lepsuilla. Olen kyllä muutenkin aika surkea keksimään lapselle tekemistä. Kun itse olin pieni, touhusin aina yksinäni. Ei minun kanssa leikitty tai juostu harrastuksissa. Minulla on siitä jatkuva huono omatunto. Se ei yhtään auta asiaa, kun tuntee tekemiseen kovaa painetta. Onneksi mies on aktiivinen siinä asiassa, ja jaksaa touhuta pitkistä työpäivistä huolimatta milloin mitäkin pojan kanssa. Täytyisi antaa itsellensä armoa. Olenhan minä sitten enemmän vastuussa tunnepuolesta, ruoasta ja vaatetuksesta yms. Ihana syyllisyys, aina se tuntuu löytävän tiensä vanhemman mieleen.

Kirottu tupakka

Jokaisen tupakan jälkeen haluan lopettaa. Kunnes poltan seuraavan. Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin sen piti loppua. Poltin juuri sen "viimeisen." Tupakointi on kyllä pahimpia ansoja mihin ihminen voi joutua. Ystäväni suositteli minulle kirjaa "Vihdoinkin savuton." Aloin lukemaan sitä nyt. Kirjan ohjeissa neuvotaan polttamaan sen loppuun asti, mutta aion olla polttamatta. Tuntuu typerältä kirjoittaa tätä tänne, ja olla epävarma asiasta. Loppuuko se nyt vai eikö se lopu? Pitäisi olla varma, jos haluaa todella lopettaa. Syitä jatkamiselle ei ole. Haluan lopettaa koska hengästyn jatkuvasti. Voin huonosti. Ihoni on harmaa. Annan huonon esimerkin lapselleni jne. Lista on loputon. On käsittämätöntä että asia mitä eniten haluan, olla savuton, ei saa minua pysymään päätöksessäni. Olen ajatellut että jatkuvassa häkämyrkytyksessä olo pahentaa myös mieleni ongelmia. Se lisää hermostuneisuuttani. Se hallitsee kaikkea elämässäni, ja haluan olla vapaa. Nyt siis askel kohti raikkaampaa elämää.

Olenko ainoa?

Kääk. Koitin etsiä itselleni sopivaa blogia luettavaksi, mutta samoilla taustoilla ei löydy mitään. Tuli sellainen olo, että valitsinkohan väärän näkökulman tähän omaani. Väärän näkökulman elämääni. En halua, että sairaus määrittelee sen mitä olen. Enkä halua sille muutenkaan antaa tilaa, muuten se nielee kaiken. Eniten tietysti toivon, että tämä muuttuu pian odotusblogiksi.
 
 Kun sairastuin, minulle sanottiin moneen kertaan, että kenelle tahansa käy näin kun ei nuku ja stressaantuu liikaa. Aivot menevät vikasietotilaan. Sitä uskottelen itselleni, kun pelot valtaavat mielen. Entä jos se tapahtuu uudestaan? Entä jos sairastun pahemmin, enkä enää erota milloin olen oma itseni? Tiedän ettei niin voi elää. Jatkuvasti peläten. Voin vain pitää huolen itsestäni mahdollisimman hyvin ja toivoa parasta.
   
Tänään voin mielestäni aika hyvin. Edessä on loma ja aurinkokin paistaa mukavasti. Usein juuri vapaa-aika on ongelmallista. On liikaa aikaa olla oman päänsä kanssa. Olemme paljon kahden lapsen kanssa, ja stressaan hirveästi sitä että hänellä olisi mukavaa. Jotakin tekemistä pitää olla, ettei vain ajelehdita päivästä toiseen. Olen usein yksinäinen ja pahennan omaa tilannettani eristäytymällä. Se on myös asia johon voin vaikuttaa itse. Silloin kun eniten tekee mieli jäädä neljän seinän sisälle, sillon eniten tarvitsee ihmisiä lähelleen.
  
Nyt lähdetään yhdessä lenkille ja käymään kylässä. Jos tänne joku eksyy, joka yhtään tekstiini samaistuu, jätä linkki omaan blogiisi.

Toiveissa toinen

Elämäni valo on jo neljä vuotias. Joka päivä jaksan ihmetellä, miten tuollainen ihme on minulle ja miehelleni suotu. Toista ollaan toivottu noin vuosi, jonka aikana on sattunut kolme keskenmenoa. Nyt on ollut useampi kuukausi välissä, ja nyt ollaan kaksi kiertoa oltu aktiivisempia. Keskenmenot ovat rankkoja ja pelkoa synnyttäviä tapahtumia. Silti täysin luonnollisia. Niiden kanssa on vain elettävä, ja unohdettava, kun uutta raskautta ajattelee. Siinä meni aikaa että ajatukset saatiin kasaan.

Vauvakuume on asia jota on järjellä vaikea selittää. Jos joku kysyisi miksi haluat toisen lapsen, ei siihen oikein ole vastausta. Paljon olen tuntenut syyllisyyttä halustani, koska olen "hullu." Eihän minun pitäisi lisääntyä. Se saattaa periytyä tai siirrän sen ongelman jotenkin lapsiini. Silti uskottelen itselleni, että kyllä minä opin olemaan paras mahdollinen äiti heille. Viastani huolimatta. Ehkä vähän sen ansiostakin. Koska vaikka olen epävakaa mieleltäni, olen myös äärimmäisen herkkä ja empaattinen. Uskon sen olevan avuksi äitiydessä.

Huomaan olevani aika kärsimätön tämän raskausasian kanssa. Vaikka viime kuukausina yrityksiä on ollut kovin niukasti tähtäillen ovulaatioaikaan, olisi pitänyt heti tärpätä. Niinkuin kävi ensimmäisen kohdalla. Kun kerran olen nyt valmis, pitäisi ruuminikin toimia heti. Näinhän se ei mene. Erityisen typeräksi tunnen itseni, koska läheinen ystäväni on kamppaillut lapsettomuuden kanssa jo useita vuosia. Ehkä nyt on minun vuoroni kokea odottamisen pitkä piina.
  
En ole vielä alkanut testaamaan koska ovuloin. Nyt mennään kiertopäiviä laskemalla. En myöskään tunne mitään erityistä ovulaation aikaan. Tänään on kp 16, joten jos tässä kierrossa tärppää, se tapahtuu nyt. Sitten vain odotellaan.
  
Ensimmäistä odottaessani olin loppuvaiheessa lähes liikuntakyvytön. Tätä seuraavaa toivoessa on ollut tarkoitus saada itsensä fyysisesti ja henkisesti tasapainoon. Tarkoitukseksi se tosiaan on jäänyt. En ole onnistunut saamaan ruokavaliota ja liikuntaa kuntoon, ja lisäksi tupakoin. Uskottelen itselleni, että kunhan plussaan muutan kaiken terveellisempään suuntaan. Pieniä muutoksia olen toki tehnyt, mutta toisin kuin toivoin, en ole valmis "maratooniin." Tavoitteena on nyt ainakin saada tuo kamala tupakointi pois, ja aionkin taas kerran lopettaa ensi tiistaina. Kumpa vaan onnistuisin, olen näet mestari tuottamaan itselleni pettymyksiä. Tuolla liikunnalla, oikein syömisellä ja tupakoimattomuudella on varmasti iso merkitys kun tahtoo saada mielensä kuntoon. Myös kahvin juontia pitää vähentää, sillä se saa minut todella levottomaksi, ja juon sitä paljon.
  
Raskaus ja vauva-aikana varjo häipyi elämästäni. Toivon sen tekevän niin tälläkin kertaa. Toivon, että kun vaan taistelen, se jonakin päivänä on vain muisto ja kävelen kohti tulevaa kirkkain mielin.

Jonain päivänä se palaa

"Silloin näin, että ilo katosi hymystäsi." Isä sanoo, kun katselemme kuvaa minusta. Olen siinä noin viisi vuotias. Itse en muista paljoakaan. Näen kuvassa itseni hymyilemässä, ja se näyttää vaivalloiselta. Muistan että noihin aikoihin toivoin ensimmäistä kertaa kuolemaa. Vaeltelin yksin pimeillä kaduilla. Leikin synkkiä leikkejä. Valoisimmissikain muistoissa minua seurasi varjo. En muista mistä se hyppäsi minua vainoamaan. Siinä se kuitenkin oli, valmiina seuraamaan minua loputtoman sinnikkäästi. Silloin odotin toiveikkaana aikuisuutta. Kuvittelin hupsulla lapsenmielelläni pääseväni isona oikeasti mielikuvitusmaailmaani, jossa ei pimeyttä näy. Ja tässä olen tänään. Varjo tiukasti seuranani. Välillä pelkään että se nielee minut kokonaan, välillä toivo täyttää mieleni. Elän kuin keinussa, tietämättä mihin suuntaan se milloinkin heilahtaa.

Olen aina ollut surumielinen, ehkä nykyään niin muodikas masentunut. Kuitenkin varmasti ulospäin iloinen ja positiivisuuteen pyrkiväinen. Tänä kesänä mieleni teki kuitenkin pelottavan tempun, kun sairastuin äkilliseen psykoosiin. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka joitakin varomerkkejä oli ilmassa. Tuosta selvittyäni opin uuden käsitteen ahdistuneisuus, ja epäilen sen olevan yksi uusi nimi varjolleni. En ehkä olekkaan pelkästään masentunut, jos ollenkaan. Vaan ahdistunut. Miten typerä käsite niin invalidisoivalle ololle.

Olen siis mielenterveysongelmainen, hullu. Sairaiden epämääräiseen alakastiin kuuluva ihmispolo. Moni murhaaja kuuluu samaan ryhmään kanssani. Ei ollenkaan mukava leima otsassa. En vieläkään mielelläni myönnä sitä, että olen saanut diagnoosin ja terapiapaikan. En varsinkaan, koska olen äiti. Haluaisin niin kovasti olla hyvä äiti. Se on tärkein ja ehkä ainoa päämäärä elämässäni. Eniten pelkään, että jonain päivänä lapseni silmistä katoaa ilo, ihan niinkuin tuon kuvan tytöltä.