Isänpäivää

Tämä osottautui lopulta mukavaksi ja kaatosateiseksi päiväksi. Mulla on menossa joku hirvittävä juhlapyhäkapina. Lapsen synttäritkin toivat kuukauden ahdistuksen, jotka sitten lopulta peruuntuivat sairaalareissun vuoksi. Oikeasti juhlat katkaisevat mukavasti arkea. En tiedä mistä kiikastaa. Ihan väkisin hiljaa itsekseni kiukutellen, sain kiskottua ruhoni aamulla kahvinkeittoon miestä varten. Ja ihan niinkuin joka vuosi, se ei malttanut odotella sängyssä aamiaistaan, vaan hoippui sekin keittiöön. Kirosin omaa saamattomuuttani. Mutta minkäs teet. Tässä talossa on kaksi äärilaitaa jokasuhteessa. Minä täysin aamuvastainen iltavirkku ja mies toisinpäin. Tein sitten ihan pöytään tavallista runsaamman aamupalan ja mies sai mielikuvituksettomat sukat ja mukin, sekä lapsen tekemän kortin. En edes leiponut, vaan ostin kalliin kakun kaupasta. Päivällä mies lähti peliin ja minä hain oman isäni kahville. Katselimme yhdessä lapsen kanssa ihanan suomalaisen Joulutarinan, joka herätti keskustelua joulupukin kuolemattomuudesta ja kaikesta. Illalla paistoin mehevät pihvit miehille ja keittelin punaviinikastikkeen, joita söimme valkosipuliperunoiden ja muiden lisukkeiden kera. Aika ruokapainotteinen juhla taas.

Luulen että tämä juhlapyhäkapina johtuu liian kovista vaatimuksista, joita asetan itselleni. Pitäisi tyytyä vähempään, kun en kerran edes pidä pakkojuhlimisesta. Muutenkin kaikenlainen mässäily ja ostaminen, mikä juhliin helposti liittyy, ei sovi tähän nykyiseen yltäkylläisyyteen. Juhlat olivat lapsena erityisempiä, sillä elimme muuten puutteessa. Voisin ehkä alkaa elää nykyistä elämäämme vähän nuukemmin. Mies vaan hiekoittaa yrityksiäni.

Oma isäni on minulle kaikki. Jäimme kahdestaan, kun äiti kuoli minun ollessa varhaisteini-ikäinen. Meidän suhde on ollut aina aika riitainen, sillä isäni on, kuten minäkin, hyvin itsepäinen, kriittinen ja pessimistinen. Silti hän on minulle äärettömän rakas, ja pidän siitä kun hän käy. Usein hän pahoittaa mieleni. Silti en koskaan lakkaa kerjäämästä häneltä jotakin huomiota. Tänään vierailu sujui tappeluitta ja ilta oli mukava. Edes lastamme hän ei tavalliseen tapaansa ohjastanut. Nyt aijon parkkeerata sohvannurkkaan ja ottaa yhden oluen. Hyvää alkavaa viikkoa, jos ei muille, niin minulle!

Syrjäytyneet

Katselin dokumentaarista ohjelmaa nuorista, joita yhteiskunta pitää toivottomina ja pohjasakkana. Nuoret oli useasti erotettu koulusta ja ohjelmassa heille annettiin uusi mahdollisuus opiskeluun "unelma koulussa." Syrjäytyneiden nuorten kohtalo on Suomessakin viimeaikoina ollut tapetilla, ja erilaisia projekteja on alkanut sen ehkäisemiseksi syntyä. On ehkä huomattu, että ongelmien lakaiseminen maton alle ei ole taloudellisesti kannattavaa. Tämä on todella hienoa, sillä omassa nuoruudessani asiaan ei juuri puututtu, johtuen ehkä lama-ajasta. Ne jotka putosivat, saivat pudota rauhassa.

Usein olen miettinyt, miten paljon olisin kaivannut lapsena sitä, että joku olisi puuttunut. Ihan pienenä jäin usein heitteille ja nuorena toisen vanhempani kuoltua, olin täysin tuuliajolla. Tämä heijastui tietenkin koulunkäyntiini. Olin hyvä koulussa, mutta myös lintsari ja häirikkö. Opettajat uhkailivat koulukodilla, mutta mitään ei oikeasti tapahtunut. Olisin todella tarvinnut huostaanottoa tai koulukotia. Ehkä sitten olisin saanut otteen elämästäni ja saanut koulutuksen. Ehkä en. Sitä en saa koskaan tietää. Sensijaan elämäni on yhä niinkuin teini-ikäisen rimpuilua, eikä minulla ole konsteja saada sitä oikeille raiteille. Apua ei ikäiselleni ole samalla tavalla, kuin nuorille. Kuulun siihen hukattuun sukupolveen. Ehkä en ole ihan kokonaan pudonnut oravanpyörästä, kitkuttelen töissä ja haaveilen yhä koulutuksesta. Kuhan vaan keksisin sen arvoisen kohteen. Pitäisi olla joku näkymä, johon sitten jaksaisi pyrkiä sitkeästi.

Mikä minusta tulee isona- ajattelu kuluttaa hirveästi energiaani. On tehnyt sitä siitä asti, kun joku minulta sitä ensi kertaa kysyi. Olen 30, eikä minulla ole siihen vieläkään vastausta. Paitsi että, äiti. Se olen aina halunnut olla. Ja vielä hyväkin. Siinä riittää kyllä tekemistä. En ole tehtävässäni kovinkaan häävi. Ammatillisessa mielessä olen vielä enemmän hukassa. En keksi ollenkaan mitä se voisi olla. Mitään turhanpäiväistä en viitsi opiskella, sillä työllisyysnäkymät ovat paikkakunnallani todella heikot. Olen nyt onnekas, sillä minulla on vakaa vakituinen työmaa. Tällä alalla ei varmasti uhkaa irtisanomiset. Haluaisin haaveilla jostakin. Edessäni pitäisi olla unelmia. Nyt ne ovat hukassa. Ovat itseasiassa aina olleet. 

Tänään savuton

Jaaha, mistäs sitten valittaisi. Josko koittaisikin keskittyä tänään hyviin asioihin. Ainakin aurinko näyttäytyy pitkän sateisen jakson päätteeksi. Olen täynnä jotakin kummaa kihelmöintiä. En tiedä onko se tupakoinnista vapautunutta energiaa vai raivoa. Olen ollut tänään polttamatta, ja olo on kummallinen. Tupakkaa ei oikeastaan tee mieli. En oikein uskalla analysoida tuota sen enempää, olen vähän negatiivinen onnistumisen suhteen. Tuntuu turhalta kidutukselta, kun kuitenkin sitten repsahdan hetken mielijohteesta. Väärä asenne, I know. Olen syönyt tänään pari nikotiinipurkkaa, vaikka tiedän sen pahentavan tilannetta. Nikotiini ei poistu elimistöstä, ja sen puutteesta saan muistutuksen noin tunnin välein. Jos tällä purkalla pääsisi vaikka viikkoon ilman tupakkaa, voisi sitä sitten koittaa erota purkasta. Siinä on kyllä iso riski.

Luin tuossa artikkelin, jossa puhuttiin siitä, että nykylapset saavat päivässä vähemmän ulkoiluaikaa, kuin vangit. Häpeäkseni tunnustan näin olevan myös meidän perheessä. Me olemme enintään kolme tuntia päivässä ulkona. Todella usein vain sen tunnin. Päiväkodissa tulee ulkoilua sitten vähän enemmän. Tässä ei varmasti ole mistään muusta kyse, kuin äidin laiskuudesta. Helposti sitä voisi selittää, ettei ehdi, mutta se on vain järjestelykysymys. Taidan olla sen verran pullamössösukupolvea, etten meinaa keksiä ulkona mitään tekemistä, vaikka lapsena kaiken aikani vietinkin pihalla. Puutarhakin huutaa huomiota, että tekemistä varmasti löytyy. Tänään on lähdettävä pienelle lenkille, ihan meidän kaikkien mielenterveyden vuoksi. Ei selityksiä. Uusien terveellisten tapojen omaksuminen taitaa olla minulle koko elämänmittainen projekti. Vaihtoehtoisesti voisin vaan opetella nauttimaan olostani ilman ressiä. Hmmm...

Yksinäisyys ympärillä

Olen yksin tässä talossa. Lapsi on hoidossa normaalisti, vaikka olen sairaslomalla. Minä yksin, loputon kasa pyykkiä, jatkuvana virtana leijuvat koirankarvat, pölyiset tasot ja tekemättömät pihatyöt. Pitäisi levätä, mutta en salli sitä itselleni. En ole arvokas, jos vain olen. Olen ahdistunut. Ajattelen tulevaa onnistunutta raskautta. Nykyinen lääkitykseni pitää minut kiinni maanpinnassa, koska sen avulla nukun. Jos tulen raskaaksi, siitä pitäisi selvitä eroon. Miten ihmeessä sen teen? Jos olen kaksi vuorokautta ilman, pyörin sekavien ajatusteni kanssa vuoteessa läpi yön. Sekoanko uudestaan? Millainen äiti olisin kahdelle lapselle, kun tunnen niin suurta riittämättömyyttä jo yhden kanssa. Miten oikein selviän kaiken sen huolen kanssa odotusaikana, jota nämä epäonnistumiset ovat piirrelleet mieleeni? Olen niin yksin.

Huomasin olleeni sairaalassa liian tyytyväinen, samoin kun tunsin mielisairaalassa ollessani. Iloinen siitä, että sain olla ihmisten parissa. Voin heti paremmin. Epäilenkin, että yksi suurimmista syistä miksi niin moni suomalainen masentuu, johtuu tästä nykykulttuurista, jossa jokainen pitää vain huolen omista asioistaan. Ihmiset jäävät niin yksin selviämään. Onnellisimmat ihmiset tuntuvat asuvan maissa, joissa yhteisöllisyys on arkipäivää. Eletään ryhmissä. En tiedä miten voisin asian korjata omassa elämässäni. Pitääkö minun perustaa kommuuni? Tämä on varmaan myös syynä siihen, miksi monet laitostuvat, jos sinne joutuvat. Minua pelotti palata kotiin, en halunnut taas jäädä yksin. Se tuntuu väärältä, sillä minullahan on täällä pieni perhe. Mies ja lapsi. Jostain syystä se ei aina riitä.

Tuntuu typerältä valittaa. Sellainen sävy tällä päivällä nyt vain on. Ompahan suollettu se nyt ulos, josko se auttaisi. Taidan nyt kaivautua vatsakipujeni kanssa peiton alle katsomaan elokuvaa ja kuolla tylsyyteeni. On tässä nyt kolme kuukautta aikaa koittaa saada itsensä uuteen yrityskuntoon. Sängynpohjalta tuntuu olevan tosi pitkä matka lenkkipoluille.   

Ku raskaus

Pitkä tauko ja kurja jakso. Ei riittänyt pelkkä keskenmeno koettelemukseksi tälläerää. Soitin itselleni viimekeskiviikkona ambulanssin kovien vatsakipujen vuoksi. Sattui niin kovaa, että meinasi mennä taju. Saattoi tosin johtua siitäkin, että unohdin hengittää. Kivut hellittivät hieman kun sain kipulääkettä. Pitkän odotuksen jälkeen lääkäri otti minut vastaan, ja totesi ultralla että kyseessä on kohdunulkoinen raskaus. Minä kun en juurikaan itke, aloin taas vollottaa. Lääkärin läheisyys tuntuu olevan minulle laukaisu itkulle. Itkin menetettyä raskautta ja leikkauksen pelkoa. Yllätyksekseni lääkäri kertoi toisestakin mahdollisuudesta, joka vaatii potilaalta sitoutumista. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt mitä se tarkoittaa. Pitkää aikaa kivun kanssa. Nykyisin koitetaan ensin hankkiutuisiko elimistö itse pois tilanteesta, ja sitten voitaisiin kokeilla sytostaattihoitoa. Jäin yöksi tarkkailuun sairaalaan ja vointini oli ihmeen hyvä. Istuskelin surkeana sairaalan käytävällä, ja katselin ohikulkevia vastasyntyneitä ja onnellisia vanhempia.
  
Seuraavana päivänä laskeneet hemoglobiiniarvot uhkailivat leikkauksella, mutta tilanne palautui, ja sain piikillisen syöpähoitoa. Sen jälkeen sain lähteä kotiin. Suru heijasteli parisuhteeseenkin. Olin puolisolleni hirveän vihainen, kun hän ei tavalliseen tapaansa reagoinut tilanteeseen mitenkään. Katselin kateellisena viereisen vuoteen potilasta ja hänen miestään. He istuivat vuoteella koko vierailuajan jutellen toisilleen. Minun mieheni ei olisi edes halunnut lähteä minua katsomaan sairaalaan. Ja kun hän sitten tuli, ei puhetta eikä halausta tahtonut irrota. Ääliö. Olin kyllä herkässä tilassa, ja loukkaannuin turhan helposti. Mutta vielä illallakin, kun kaipasin juttuseuraa, ja siitä mainitsin, jätti se tampio minut yksin itkemään keittiön lattialle ja meni tyytyväisenä nukkumaan. Miehet!! Kivutkin yltyivät kotona. Söin maksimiannoksia vahvoja kipulääkkeitä.
  
Nyt olen sitten seurannassa, lähteekö raskaushormoni laskuun vai ei. Verikokeista piti lääkärin soittaa, mutta mitään ei ole kuulunut. Onneksi huomenna on aika ultraan, joka muuten sattuu mielettömästi tässä tilassa. Sytostaateissa on se huono puoli, että uutta raskautta ei saa yrittää kolmeen kuukauteen. Se voi aiheuttaa kehityshäiriöitä. Ompahan aikaa saada itsensä taas jaloilleen. Positiivista tässä kokemuksessa on se, että ainakin jotain tapahtuu. Elimistöni yrittää kovasti tulla raskaaksi, huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin. Ehkä me tässä vielä onnistumme yhteistuumin mieleni ja kehoni. 

Tunnustus

Sain tunnustuksen Silmulta. Kiitos siitä! Tiedän kyllä, miksi juuri minä. =) Koitan laittaa sen eteenpäin, jos osaan.

   

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla

3. Kopioi Post it- lappu ja liitä se blogiisi

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it-lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Minulta tunnustus lähtee seuraaville bloggaajille :

Silmu, More than welcome 

Belly, Bellywish 

A, Vuoden odotus 

Kerttu, Hitaasti hyvä tulee? 

Sally, Kaikella on tarkoitus. Vai onko? 

Hyvät ja huonot uutiset

Kävin sitten mahakivuista lääkärissä. Mieleeni ei tullut ollenkaan tehdä raskaustestiä, koska kuukautiset tulivat ihan ajallaan. Siellä se sitten tehtiin ja voi miten kamalalta voi plussauutinen tuntua. Tunsin itseni hieman tyhmäksi, kun pillahdin lohduttomaan itkuun. Selittelin viimeisillään olevalle lääkärille, että tätä uutista on toivottu kovasti, mutta ei näin. Keskenmenosta oli kuitenkin kyse. Nyt pitää sitten käydä pari kertaa verikokeissa, että nähdään lähteekö hormoonit laskuun. Jos tästä jotakin positiivista pitää hakea, ainakin jotain tapahtuu. Täytyy vain toivoa, että seuraavalla kerralla onnistuu paremmin.
  
Mietin tässä että koskahan seuraavan ovulaation voisi ajatella tapahtuvan? Tai taitaa olla viisaampi odottaa, että tulee yksi normaali kierto väliin ennen seuraavaa yritystä. Kun se raskautuminen hankaloituu, ainakin yksi asia vahvistuu kokoajan. Suuri halu saada lapsi. Ensimmäisen onnistuttua niin helposti, ei ehtinyt haluta ja toivoa. Siinä tuli vain sellainen apua, nyt meille tulee vauva. Jos meitä joskus vielä siunataan tällä ihmeellä, on sen eteen vuodatettu verta ja kyyneliä. Vielä en tiedä miten se muuttaa äitiyttäni, mutta ainakin osaan olla entistä kiitollisempi.
   
Työelämä alkoi hirveän vastenmielisenä. Tuntuu että suorastaan vihaan työtäni tällähetkellä. Yritykset ajatella asiaa positiivisesti kariutuvat aina kun avaan työmaani oven. Koitan kovasti miettiä mihin suuntaan ja miten sen vaihtaisin. En vaan keksi mitään. Asumme pienellä paikkakunnalla, jossa työpaikkoja on todella vähän, enkä haluaisi alkaa kulkemaan matkojen päähän. Olin toivonut, että pääsisin pian äitiyslomalle ja miettimään samalla omaa tulevaisuuttani, mutta elämä ei toimi niin. Asiat eivät etene niinkuin niiden haluaisi etenevän. Jotenkin on vaan saatava tuo työ maistumaan edes jotenkin, kunnes löydän ratkaisun. Ehkä se siitä, kun vaan pääsen vauhtiin. Pitkät poissaolot vain vieraannuttivat minut työstä ja vastuusta.
  
Pari uutta harrastusta piristää arkea kummasti. Toivon vain että, pääsen niihin vuorotyöstä huolimatta. Ne eivät ole kovin liikunnallisia, vaan joudun käyttämään aivoistani osia, jotka ovat uinuneet vuosia. Ne toimivat siis eräänlaisena terapiana, ja uskon tulevana vuonna tekeväni töitä mielenterveyteni eteen enemmän kuin koskaan. Tuloksia odotellessa.