"Silloin näin, että ilo katosi hymystäsi." Isä sanoo, kun katselemme kuvaa minusta. Olen siinä noin viisi vuotias. Itse en muista paljoakaan. Näen kuvassa itseni hymyilemässä, ja se näyttää vaivalloiselta. Muistan että noihin aikoihin toivoin ensimmäistä kertaa kuolemaa. Vaeltelin yksin pimeillä kaduilla. Leikin synkkiä leikkejä. Valoisimmissikain muistoissa minua seurasi varjo. En muista mistä se hyppäsi minua vainoamaan. Siinä se kuitenkin oli, valmiina seuraamaan minua loputtoman sinnikkäästi. Silloin odotin toiveikkaana aikuisuutta. Kuvittelin hupsulla lapsenmielelläni pääseväni isona oikeasti mielikuvitusmaailmaani, jossa ei pimeyttä näy. Ja tässä olen tänään. Varjo tiukasti seuranani. Välillä pelkään että se nielee minut kokonaan, välillä toivo täyttää mieleni. Elän kuin keinussa, tietämättä mihin suuntaan se milloinkin heilahtaa.
Olen aina ollut surumielinen, ehkä nykyään niin muodikas masentunut. Kuitenkin varmasti ulospäin iloinen ja positiivisuuteen pyrkiväinen. Tänä kesänä mieleni teki kuitenkin pelottavan tempun, kun sairastuin äkilliseen psykoosiin. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka joitakin varomerkkejä oli ilmassa. Tuosta selvittyäni opin uuden käsitteen ahdistuneisuus, ja epäilen sen olevan yksi uusi nimi varjolleni. En ehkä olekkaan pelkästään masentunut, jos ollenkaan. Vaan ahdistunut. Miten typerä käsite niin invalidisoivalle ololle.
Olen siis mielenterveysongelmainen, hullu. Sairaiden epämääräiseen alakastiin kuuluva ihmispolo. Moni murhaaja kuuluu samaan ryhmään kanssani. Ei ollenkaan mukava leima otsassa. En vieläkään mielelläni myönnä sitä, että olen saanut diagnoosin ja terapiapaikan. En varsinkaan, koska olen äiti. Haluaisin niin kovasti olla hyvä äiti. Se on tärkein ja ehkä ainoa päämäärä elämässäni. Eniten pelkään, että jonain päivänä lapseni silmistä katoaa ilo, ihan niinkuin tuon kuvan tytöltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti